Satunnainen kulttuurihuomio


Mulla on menossa minusta mielenkiintoinen vaihe elämässäni. Olen elänyt noin 30 vuotta Vapaassa Maailmassa (USAssa, jos et ole lukenut tätä blogia ennen), lähinnä siksi ”että näin vain sattui käymään”.  Jollain lailla en ole kotona missään, minä vain kelaan ja ihmettelen juttuja.  Tässä yksi uusi huomioni ollessani juuri nyt väliaikaisena Vapaan Maailman pakolaisena pari viikkoa Suomessa) – huomiotani joissa ei ole välttämättä mitään järjen häivää. Tämä minua yllättää ollessani nyt Suomessa….

Meksiko, Chiapas’in osavaltio. Olin noin vuosi sitten yhden Vapaan Maailman kaverini kanssa Meksikossa Chiapasin osavaltiossa, lähellä Guatemalan rajaa, San Sebastianin kaupungissa ja sen lähistöllä. Me molemmat huomasimme, toisistamme riippumatta, yhden pienen mutta jollain lailla oleellisen eron Vapaan Maailman ja Meksikon välillä. Lapset eivät ole onnettomia Meksikossa.

Viikon parin aikana Meksikossa emme tavanneet juuri yhtäkään kakaraa joka olisi ollut onneton ilman mitään havaittavaa syytä.  Kakarat hilluivat omissa oloissaan ihan tyytyväisinä, yleensä he eivät tapelleet, kinastelleet tai olleet muutenkaan ”hankalia”.  Paikallisten inkkarien lapset tallustivat äitiensä perässä tönien toisiaan, potkien kiviä kadulla ja lapset eivät vaikuttaneet erityisen häiriintyneiltä, luultavasti siksi että heillä tuntui olevan kivaa. Jopa pikkuvauvat, roikkuessan äitiensä kaulassa erilaissä räteissään, eivät kiljuneet tai huutaneet.

Me molemmat kiinnitimme huomiota siihen miten, jollain lailla ilmaistuna, kakarat vaikuttivat olevan ”onnellisia”, jostain syystä sekä kakaroilla että heidän vanhemmillaan tuntui olevan kivaa olla keskenään.

Casa Mare ravintola Lauttasaaressa. Satuin olemaan tänään nälkäinen ja menin Casa Mareen syömään muutama tunti sitten.  Ulkona oli aika kylmää, ja paikka oli täynnä porukkaa, joten vaihtoehtoinamme oli joko pöytä ulko-oven vieressä tai pöytä lasten leikkiosaston vieressä. Päädyimme lasten osaston viereen.  Kasa muovileluja lattialla ja niiden vieressä kaksi peliautomaattia ja kymmenisen kakaraa – oletin tilanteen tulemaan olemaan täysin katastrofinen.

Paitsi että ei.  Tunsin olevani takaisin Meksikossa Chiapasissa.  Kakarat pyörivät jaloissani ja leikkivät ja tönivät toisiaan ja pälpättivät keskenään pöytäni vieressä (max kahden metrin päässä) – vinkumatta ollenkaan, kakarat mekastivat ihan omissa oloissaan keskenään ihan niinkuin lapset tekevät.  Kukaan vanhemmista ei ollut paikalla kertomassa mitä saa sanoa, miten täytyy leikkiä, ja yksikään kakara ei yrittänyt saada vanhempiensa huomiota kiljumalla että Liisa otti minun lapioni/leluni/nukkeni.  Minun vaikutelmani oli että kakaroilla oli kiva olla paitsi keskenään niin myös ihan yleensä – elämäänsä helvetin tyytyväisiä kakaroita ja heidän vanhuksiaan jotka vaikuttivat myös olevan tyytyväisiä kakaroittensa suhteen.  Kakaroiden leikkiminen metrin päässä pöydästäni ei ollut enää mikään juttu, kakarat metrin päässä minusta jollain lailla hävisivät mielestäni, heitä ei enää ollut.  Miksi?  Koska kakarat tekivät omia juttujaan keskenään, tyytyväisinä omista jutuistaan, vaatimatta vanhuksiltaan mitään.  Kenelläkään ei ollut tarvettaa hillua ja huutaa ja ohjata tai komentaa ketään.  Tosi huomaattoman miellyttävää.

Jossain vaiheessa joku iskä ilmestyi paikalle ja kertoi joillekin peliautomaateilla leikkiville kakaroilleen että nyt on aika lähteä kotiin – ja sitten iskä poistui muualle pöytäänsä.  Iskä oli täysin asiallinen kakaroittensa kanssaan, ei mitään uhkailua, ei mitään vittuilua, ainoastaan selkeä ilmoitus että olemme menossa kotiin. Yksi kakara lähti heti iskän matkaan ja yksi toinen lopetti pelinsa parin minuutin sisällä ja poistui leikkipaikalta ilman mitään mutinoita.  Yleisesti ottaen sekä kakaroilla että vanhuksilla minusta oli paitsi  yllättävän ongelmatonta mutta myös aika kivaa keskenään. Tosi huomaattoman miellyttävää.

Mitä ihmettä? Mulla on huuli pyöreänä tämän jutun jälkeen. Minä kiinnitin huomiota Meksikossa lasten ainakin ulkoisesti vaikuttavaan tyytyväisyyteen ja siihen että heillä tuntuu olevan ”kivaa”.  Nyt Suomessa olen huomannut ainakin yhden kerran saman jutun, ainakin Casa Maressa Lauttasaaressa, ainakin yhtenä iltana, joillakin lapsilla tuntui olevan ”kivaa”.

Mulla ei ole mitään tietoa siitä mitä tämä merkitsee tai merkitseekö se mitään muutenkaan.  Mutta tämä on minua ällistyttävä huomioni ja minusta on jollain lailla kulttuurisellisesti erikoista että täällä kakarat eivät yleensä, tai ainakaan aina, valita tai kitise tai tunne tarvitsevansa vanhempiensa jatkuvaa huomiota.  Kakarat tuntuivat olevan ”tyytyväisiä”, vanhemmat tuntuivat olevan ”tyytyväisiä”, ja kenenkään ei tarvinnut kiljua ja huutaa toisilleen.

Minulle oli kulttuurisellisesti aika tajuton kokemus olla tänään ravintolassa keskellä kakaroita, joilla ei ollut mitään ilmiselviä psykologisia ongelmia vanhempiensa kanssa.  Tai kuunnella isää, joka vain ilmoitti kakaroilleen että nyt on aika mennä kotiin.  Minulla on edelleen huuli aika pyöreänä tämän kokemuksen jälkeen.

Entäs ruoka? Minusta Casa Maressa on hyvää ruokaa, tai on ainakin joskus ollut. Tämä ilta oli ruoan suhteen ihan perseestä. Tilasimme kaksi jotain noin yli 20 ekua maksavaa ruokaa.  Ruoka oli kylmää, suoraan jääkaapista. Paitsi punajuuret lautasella, ne olivat lämpimiä, perunat ja lihat olivat kylmiä. Paikka oli täynnä jengiä mutta yrittettyäni saada tarjoilijan huomiota noin 20 minuutin jälkeen kannoin lautaset takaisin keittiöön ja pyysin heitä heittämään safkat takaisin mikroon lämmitettäväksi ja kävelin pois. Parikymmentä minuuttia myöhemmin saimme uudet (mutta ei aiemmin puriskelleet – tai ainakaan minun lihassani ei ollut vanhoja veitseni viiltoja) annokset ja ruoka oli edelleen kylmää. Joo, jos haluan saada lihan raakana niin liha voi ehkä olla kylmää, mutta valkosipuliperunat voisivat silti olla ehkä lämpimiä. Ruoka meni ihan perseelleen. Mutta sillähän ei ole mitään väliä, pikku jutu, tässä isommassa maailman menossa. Huonoa ruokaa, hauskoja lapsia.

Mutta ne kakarat. Minä ihmettelen silti tätä kakara juttua.  Minä olen havainnoinut, ymmärtämättä mistään yhtään mitään milloinkaan, että jollain lailla ”yleisesti ottaen” elämäänsä helvetin tyytyväisiä kakaroita löytyy aika paljon ainakin sekä Meksikossa että Suomessa.

Vapaassa Maailmassa minusta, jollain lailla usein, sekä kakarat että vanhemmat käyttävät uskomattoman paljon aikaa keskinäiseen väliensä turhaan ja tarpeettomaan selvittelyyn.

Minulla on, valitettavasti, jotain kokemuksia kakaroista ravintoloissa yhdessä paikkaa Vapaata Maailmaa, yhdessä paikkaa Kaliforniassa.  Minä en halua olla lähellä kakaroita ravintoloissa Vapaassa Maailmassa, koska en halua kuunnella kakaroiden kiukuttelevan vanhemmilleen jotka kiukuttelevat takaisin omille kakaroilleen.  Tietenkään näin ei aina käy, ja tietenkin Vapaassa Maailmassa on paljon elämäänsä tyytyväisiä kakaroita, ja lapsiinsa tyytyväisiä vanhempia, jopa ravintoloissa, mutta silti.  Minusta Casa Mare oli kova positiivinen juttu, erityisesti tyytyväisten kakaroiden suhteen.

Mutta koska en halua kuulostaa liian positiiviselta, niin tulkoon mainittua vielä kerran että Casa Maren ruoka oli tänään ihan perseestä….

Avainsanat: ,

Yksi vastaus to “Satunnainen kulttuurihuomio”

  1. Minna Says:

    Hyva ja tosi mielenkiintoinen blogi! Tekisi mieli lukea aikaisemmatkin jutut- mutta tyot odottaa. Itse asun kanssa taalla Vapaassa Maassa miehen ja kolmen lapsen kanssa. Mies kirjoittaa blogia koti-isana olosta taalla Jenkeissa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s


%d bloggers like this: